torstai 24. elokuuta 2017

"JOS ET OLE MEIDÄN PUOLELLAMME, OLET MEITÄ VASTAAN"

Otsikon pahaenteisen lauseen lanseerasi Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush New Yorkin kaksoistornien sortumisen jäljeen.  Muistatteko kun hän puhui "pahan akselista"? Eli valtioista, jotka ovat USA:n pahimpia vihollisia?

”Pahan akselin” valtiot Iran, Irak, ja Pohjois-Korea olivat George W. Bushin ensimmäisessä määritelmässä vuonna 2002, ja Kuuba, Libya ja Syyria ovat presidentin neuvonantaja John Boltonin lisäyksiä Yhdysvaltain vihollisiksi. (Wikipedia)

Kaikille USA:n "vihollisille" asetettiin - tai oli jo kauan sitten asetettu - talouspakotteita. Niillä pyritään pehmittämään kansaa nousemaan hallitsijaansa vastaan, jolloin olisi helpompi puuttua maan asioihin sotilaallisella interventiolla "julman diktaattorin" kukistamiseksi. Kaikkia noita maitahan hallitsi "diktaattori" - mikäli uskomme Pentagonin sylttytehdasta. (nyt "diktaattori" muuten hallitsee Venezuelaakin ja kovat talouspakotteet ovat päällä)

Siina vaiheessa (2002) oli jo yksi "roistovaltio" eli Afganistan pommitettu, miehitetty ja alistettu USAn valtaan.

Sitten pommitettiin Irak, ja Libya myöhemmin, tuhottiin yhteiskunnat kaaokseen ja terroristiryhmien taistelutantereeksi - siis USAn vasalliksi.

Syyrian kohdalla oltiin jo pitkällä tuon tuhon toteuttamisessa vuonna 2015 (sitäkin hallitsee "diktaattori" haha), mutta kun Venäjä puuttui peliin, Syyria pelastui.

Iran on ankarista talouspakotteista huolimatta osoittautunut kovaksi palaksi. Onhan se iso maa verrattuna noihin muihin "roistoihin" ja ulkoapäin masinoideut mielenosoitukset siellä ovat olleet pieniä ja erittäin lyhytaikaisia.

Nyt ollaan pienten kimpussa, Pohjois-Korea ja Venezuela tähtäimessä. Onpa muuten mahtavat "vihollismaat" USAlla!

Ja yksi jatkuva projekti on myös käynnissä koko ajan: Venäjän saattaminen kaaokseen ja hajottaminen pienemmiksi USAn hallinnassa oleviksi osiksi. Tähän osallistuu Suomenkin media innolla.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Imperialismin juoksupojat vauhdissa taas

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun näen imperialismin vanhan kaavan toistuvan tänäkin päivänä. Ensin demonisoidaaan lännen ylivaltaa vastaan niskuroivan maan hallitsija. Hänet nimitetään ”julmaksi diktaattoriksi” ja tämä nimen etuliite läpäisee myös Suomen tiedotusvälineet. Samalla häärätään maassa ns. oppositiota tukemassa ja väkivaltaisia mellakoita synnyttämässä, kunnes jonkin tekosyyn varjolla saadaan maan hallitus kaadettua ja oma nukkehallitsija istutettua johtoon. Jos se ei onnistu, hyökätään maahan sotilaallisesti, ”viemään demokratiaa”.

Venezuela 2017

Nyt on menossa Venezuelan sosialismiin pyrkivän hallituksen ja presidentti Nicolas Maduron demonisointi sekä väkivaltaisten mellakoitten rahoittaminen ja organisonti maassa. Mieleni pahoitin siitä, että pääosa myös vasemmistosta uskoo – taas kerran – median propagandaa ja piipittää ”Maduro on tehnyt virheitä” ja ”Maduro on epäonnistunut”. Media on onnistunut imperialismin juoksupoikana manipuloimaan ihmisten mielet.

Vasemmiston tehtävä ei ole tässä Venezuelan kriisissä nostaa tikun nokkaan Maduron virheitä – joita varmasti on ollutkin kuten kaikilla hallituksilla on – vaan tukea Venezuelan edistyksellistä hallintoa. Maduron mustamaalauksen sijaan pitää paljastaa imperialismin valheet ja pyrkimykset hallinnon kaatamiseen.

Chile 1973

Näitä ”demokratian vienti” -projekteja on Yhdysvalloilla ollut lukemattomia toisen maailmansodan jälkeen. Kaikkiin niihin ei Suomen media viime vuosisadalla edes kiinnittänyt huomiota.
Poikkeus oli Chile vuonna 1973, jolloin imperialismi hyökkäsi maan sosialistihallituksen ja presidentti Salvador Allenden kimppuun. Tapahtumat saivat paljon huomiota Suomenkin mediassa, muistikuvieni mukaan.

Helsingin Sanomat uutisoi laajasti mielenosoituksista ja lakoista, joita Chilessä oli ”Allenden hallitusta vastaan”. Mutta siihen aikaan meillä oli pilvin pimein vasemmistolehtiä, ympäri maata, ja ne kertoivat toisenlaista tarinaa. Ja meillä oli myös Yleisradio, jossa toimittajat ottivat selvää ja toimittivat ohjelmiaan eivätkä vain copypastanneet tiedotteita, joita imperialismin sylttytehdas Washingtonissa tuotti. Sen aikaisessa mediailmastossa Suomen kansa oli laajasti solidaarinen Chilen kansalle ja Allendelle. Solidaarisuus tavoitti vahvana minutkin, vaikka seurasin silloin vain kotimaista mediaa.

Irak 2003, Libya 2011

Vuonna 2003 Washingtonin sylttytehdas nimitti Irakin presidentti Saddam Husseinin julmaksi diktaattoriksi ja löysi ne kuuluisat joukkotuhoaseet tekosyyksi hyökätä maahan. Mellakoita Irakissa ei edes viitsitty järjestää ennen sotilaallista hyökkäystä. Sota ja miehitys Irakissa ei ole vieläkään loppunut.

Kaikkein sydäntä raastavin ja epäoikeudenmukaisin oli Libyan kohtalo vuonna 2011. Libyan vallankumouksen isä, Muammar Gaddafi, oli kehittänyt Libyasta Afrikan ensimmäisen hyvinvoitivaltion älykkyydellään, luovuudellaan, oikeudenmukaisuudellaan ja karismaattisella johtajuudellaan. Hän osasi sovitella heimoseuvostojen väliset riidat ja piti Libyan rauhan ja edistyksen tiellä yli 40 vuotta. Viimeisinä vuosinaan hän kehitteli Afrikan unionia ja koko Afrikan irottautumista lännen hegemoniasta ja kolonialismista muun muassa luomalla oman valuutan kaupankäyntiin, kultadinaarin. Se merkitsi kaupan irrottamista dollarista. Imperialismi tuomitsi hänet sen vuoksi kuolemaan.

Yhdysvaltojen silloinen ulkoministeri Hillary Clinton esitti typeriä uhkavaatimuksia: ”Gaddafin on erottava! Hänen on väistyttävä!” Tähän Gaddafi sanoi: ”Mistä minun pitäisi erota? Ei minulla ole mitään virkaa eikä asemaa, josta voisin luopua.” Ei häntä ollut valittu presidentitksi, pääministeriksi, puheenjohtajaksi, ei miksikään. Saati että hän olisi itse itsensä nimittänyt mihinkään asemaan. Hän johti Libyaa pelkällä auktoriteetilla.
Tämänkin rikollisen sodan lopputuloksen tiedämme. Imperialismi voitti.

Syyria 2011, Ukraina 2013

Kun Libya oli hoidettu, siirryttiin Syyrian presidentti Bashar al-Assadin demonisointiin jo vuonna 2011. Hän oli ”hirveä diktaattori”. Maahan tuotiin Libyasta työttömiksi jääneitä jihadistitaistelijoita. Sisällissota alkoi. Lopullista tulosta tästä emme vielä tiedä. Mutta näyttäisi siltä, että Syyrian onni oli se, että Hillary Clintonista ei tullut USA:n presidenttiä. Vaalikampanjassaan hän oli luvannyt ensi tilassa ”hoitaa Syyrian” eli suomeksi sanottuna pommittaa Syyrian ja murhauttaa Assadin kuten teki Gaddafille.

Seuraava esimerkki on Ukraina vuonna 2013. Pitkään maassa työskennellyt CIA sai mellakat masinoitua, kun presidentti Viktor Janukovitsh joutui hylkäämään EU:n epäedullisen lähentymissopimuksen. Janukovitsh, ”hirveä oligarkki”, syöstiin maanpakoon 2014 alussa ja oma lännelle myönteinen presidentti Petro Poroshenko istutettiin johtoon. Sisällissota saatiin Ukrainassakin aikaiseksi, kun Donbassin venäjänkieliset alueet eivät halunneet alistua Kiovan hallintoon. Poroshenko vastasi tähän aseilla.

Venäjä 2014 – ja edelleen

Vuosi 2014 oli armoitettu Venäjän presidentin Vladimir Putinin demonisointivuosi. Laukaisevana tekijänä oli Krimin pelastautuminen Kiovan hallinnon terrorilta eli liittyminen Venäjän federaatioon. Iltapäivälehtien lööpit kirkuivat jossain vaiheessa päivittän ”Venäjän/Putinin uhkaa”. Lööppien mukaan Putin oli aggressiivinen, arvaamaton, mielisairas diktaattori, joka sairasti vielä Aspergerin syndroomaa.

Tämä demonisointikampanja meni kuitenkin kiville, kun Venäjän kansa ei noussutkaan barrikadeille Putinia vastaan, vaan päinvastoin. Se kannatti presidenttiään entistä enemmän.

Kampanja ei kuitenkaan ole vielä loppunut, koska Putinia ei ole saatu kukistettua ja Venäjää alistettua globaalin kapitalismin valtaan. Odotan mielenkiinnolla Venäjän presidentinvaaleja ensi vuonna. Silloin saamme taas seurata mediasta Washingtonin sylttytehtaan huikean mielikuvituksellisia tarinoita Putinista.